torstai 19. helmikuuta 2015

Mummini mun, RIP ┼




Vuodet vierivät
Aika lentää
Muistan Sinut 
Vielä kuin Eilisen

Sydän sykkii
Muistoja täynnä
Kyyneleet vierivät
Ikävä on Suuri

Kumpa olisit Täällä vielä
Lähellä, Tukena
Jakamassa oppejasi
Auttamassa ja erityisesti Näkemässä
Mitä meistä lapsista tulikaan

Muistot Kultaiset
Sydämissämme

Mummi,
Ikävä on Suuri


Tänään, taikka eilen jo oikeastaan, tuli kuluneeksi seitsemän vuotta rakkaan mummini poisnukkumisesta.

En ole oikein koskaan käsitellyt mummini kuolemaa. Asiat, joista tulen kirjoittamaan olen visusti pitänyt oman pääkoppani sisällä tähän päivään saakka. Nyt koen vihdoin olevan oikea aika päästää tunteet valloilleen, antaa valta tunteiden vyörymiselle pinnalle. Olen pelännyt sitä kyynelteen virtaa, mikä syntyisi, kun vihdoin kävisin mummin haudalla, muistamassa ja muistelemassa. Pelännyt romahtamista. Pelännyt itkemistä. Pelännyt sen tosiasian myöntämistä, että en tule enää koskaan näkemään mummia.

Koko päivä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Aamupäivällä salilla ollessani purshkahdin muutamien sarjojen välissä itkuun. Päivällä olin pokerfacena enkä ajatellut koko asiaa. Kävellessäni Töölöstä kohti Hietaniemen hautausmaata hymyilytti, sillä vihdoin uskalsin ottaa tämän ison askeleen elämässäni. Kävin ostamassa mummille hänen lempikukkasen ja kyyneleet vierähtivät poskille. Haudalla istuin pitkään, välillä hymyillen välillä romahtaen itkuun, joka ei tuntunut koskaan päättyvän.  

Mieleeni nousivat rakkaat lapsuudenmuistot ja se kuinka mummi oli aina mukana pienestä pitäen. Muistelin myös mummini viimeisiä elinvuosia, viimeisiä hetkiä täällä kanssamme ja voi kuinka toivon, että olisin käyttänyt viimeisen tilaisuuteni nähdä mummi. Usein toitotan sitä kuinka en usko katumukseen, miten asioita ei pitäisi katua jälkikäteen, mutta mummini kohdalla minun on ehkä tehtävä poikkeus. 

Loppuvuodesta 2007 mummini tila heikentyi äkillisesti ja hän joutui sairaalaan Turussa (asuimme tuolloin Rovaniemellä). Pitkän välimatkan vuoksi oli hankala päästä näkemään mummia ja suuren perheen vuoksi koko perheen lennättäminen Turkuun usein oli mahdotonta. Olin tuolloin vielä aika herkkä ja suljin itseni pois koko tilanteelta. En halunnut ajatella sitä tosiasiaa, että mummilla ei olisi enää kauaa aikaa jäljellä. En halunnut kuvitella sitä, että mummi makaa sairaana sairaalassa. 

Isäni kävi mummini luona tuolloin useammin ja tehtiin päätöstä, että isin kanssa pääsisi joka toinen viikonloppu käymään Turussa moikkaamassa mummia. Muistan kuinka isi pyysi minua mukaan viimeisen kerran, kun he kävivät Turussa poikien kanssa. Kieltäydyin. Minua pelotti. En halunnut nähdä mummia huonossa kunnossa. En suostunut uskomaan, että mitään kävisi. Mummihan olisi aina täällä, niinkuin aina ennenkin. Reissun jälkeen isäni kertoi kuinka mummi olisi toivonut saavansa nähdä minut vielä viimeisen kerran. Tämä riipaisee aina niin paljon sydäntäni. Toivon niin kovasti, että olisin käyttänyt tuon tilaisuuden, koska se oli viimeinen mahdollisuuteni. Asia on harmittanut minua aina tähän päivään saakka.

Tuli 17.2.2008, 14-vuotis syntymäpäiväni. Tunnelma tuolloin kotona oli hieman haikea, mutta synttärit saivat ajatukset muualle. Muistan saaneeni tuolloin onnittelu viestin mummilta, joka samalla kuulosti jäähyväisviestiltä. Mummi onnitteli syntymäpäiviä ja toivotti onnea tulevaisuuteen sekä lukioon. Toivotti menestystä. Se oli viimeinen viesti mummilta.

Tuli 18.2.2008. Suruviesti saapui heti aamusta: mummi oli nukkunut pois. Äitini usein sanoo, että mummi sinnitteli parhaansa mukaan yön yli, jottei syntymäpäiväni olisi myös mummin muistopäivä. Uskon tähän itsekin.

Mummi oli taistelija ♥ 


Uskalsin tänään vihdoin kohdata pelkoni ja olen niin ylpeä siitä, miten rohkea olin tänään. Haudalla en ole käynyt kuin vain kerran aikaisemmin ja hautajaisetkin jätin väliin. Vaikka olenkin itkenyt ja muistellut koko tämän ajan postausta kirjoittaessani, oloni on vahvempi. Itkeminen ja mummin muistaminen on ollut yllättävän voimaannuttavaa. 

Sanotaan, että aika parantaa ja se on totta.

 Joskus se vaatii vain hieman enemmän aikaa. 

Lepää rauhassa Mummi,

Rakkaudella,


9 kommenttia :

  1. ihana teksti saikku! isäni nukkui pois 4 kuukautta sitten. oon masentunut sen takia koska en enhtinyt kunnolla hyvästelemään isääni vaikka kävin katsomassa häntä. tekee pahaa ajatella että en ehtinyt kunnolla sopia isäni kanssa kauheaa riitaa :( olen todella surullinen isäni pois menosta :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari ♥ Ikävä kuulla, voimia sinulle. Mulla on hieman auttanut juuri se, että kun on käynyt haudalla, niin tavallaan puhuu ääneen toivoen, että mummi kuulisi sanottavani. Kun kovasti uskon, että mummi tuolla jossain kuulee sanani, antaa se omalle sielulleni rauhan. Tekemättömäksi jääneet asiat harmittavat todella paljon, varsinkin, kun asioille ei voi enää mitään.. Sen vuoksi olen oppinutkin sen, että on elettävä hetkessä ja mahdollisimman positiivisesti, sillä elämä on liian lyhyt kaikelle negatiivisuudelle ja vihalle. Kovasti tsemppiä ja mulle voi myös puhua, jos siltä tuntuu esim. laittamalla s-postiin viestiä, jos haluaa keskutella vaikka yksityisemmin :) Rakkautta ♥

      Poista
  2. Todella koskettava teksti <3 Paljon voimia sinulle!

    VastaaPoista
  3. Tuli kyyneleet silmiin kun luin noi muutamat vikat rivit postauksesta. Ihana teksti kuitenkin, sun mummi vaikutti tosi hienolta ihmiseltä. : ) Voimia! <3

    VastaaPoista
  4. Tiedän miltä susta tuntuu.Olen menettänyt muutaman vuoden aikana kummatkin mummini ja isäni.isän haudalle on aina vaikea mennä .Nykyään muistelen häntä mielummin kotona kun hautausmaalla
    Osanottoni <3

    VastaaPoista
  5. Todella kaunis ja koskettava teksti, kyyneleet silmissä luin :( Osaanottoni ja voimia <3

    VastaaPoista

Jätä alle kommenttisi, niin vastaan mahdollisimman pian, kiitos ! :)

Please leave your comment below and I will answer asap, thanks ! :*